Matkustan ympäri....maailmaa?

Meillä on ollut tapana reissata kerran vuodessa, aloitettiin tämä vuonna 2016 kun olin vielä raskaana.
Silloin suuntasimme ensimmäistä kertaa Kreetalle, Kato Stalosiin. Oli toukokuu, ja lämmintä piisasi.
Vuonna 2017 saari oli sama, paikka Agia Marina.
Vuonna 2018 edelleen sama saari, paikka Platanias.
Meillä on aina ollut isompi sakki mukana, lapsia ja aikuisia. Mutta tänä vuonna , muutaman viikon päästä meidän perhe lähtee lomalle Rodokselle ilman lapsia.
Tämä on vaatinut minulta paljon. Sisäistää että olen viikon lapsista erossa. En oikein halua puhua koko reissusta, saatikka että hehkuttaisin sitä puheessani mitenkään. Se ahdistaa.
Syy miksi päädyttiin lomaan ilman lapsia oli se, että myös me aikuiset kaipaamme lomaa. Niin että voidaan tehdä asioita omaan aikatauluun ja mieltymyksiin sopivaan tahtiin. Syödä rauhassa ja nukkua aamulla pidempään kuin seitsemään.
Sillä jokainen vanhempi tietää, että lapsen syntyessä ensimmäiset vuodet ovat aika rytmitettyä ja haipakkaakin menoa. Niin sen tietysti kuuluu ollakin.
MUTTA. Me halusimme nyt kokeilla, millaista on lähteä reissuun ja pitää huolta vain itsestään.
Tiedän, että mummu pitää huolta täällä pienimmästä. Isompi tyttö onkin sitten isällään sen viikon, ja onneksi suurin pettymys on hänen kohdallaan jo laantunut kun ei pääsekkään tänä vuonna reissuun mukaan.
Muistan kun joskus kuulin, vuosia sitten, että kun lapsia tehdään/saadaan, niin siinä sitten pärjätään seuraavat 18 vuotta vaikka tilanne olisi mikä.
"Ei yökyläilyä/päiväkotia/töitä/lomamatkoja/avunpyyntöjä", ja ties mitä huhhahheita.
Siis mitä?
Olemmeko me toisin tekevät vanhemmat sitten huonoja tai vähemmän päteviä kasvattamaan lapsia?
Emme.
Mutta aina löytyy niitä, ketkä kummastelevat ja kauhistelevat.
Arvaatko mitä? Minun mielestäni sellaiset ihmiset voisivat keskittyä hämmentämään sitä omaa, täydellistä soppaansa.

Siitä asti kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti (v.2009 ), olen aina laittanut lapset kaiken edelle. AINA. Koen että se on minun tehtäväni. On aivan sama kulkea itse vanhoissa lenkkareissa, kunhan lapsilla kengät on ehjät. Tiedättehän.

Ja nyt kun mietin näitä edellisiä kirjoituksiani huomaan, että tiedostamattani prosessoin tätä kaikkea. Koitan vakuuttaa itselleni, ja sinulle lukijani sitä, että oma aika lapsiperheessä on ihan hyväksyttävä juttu.
Älkää vanhemmat vaatiko itseltänne liikaa. Ei haittaa vaikka villakoirat kerääntyy nurkkiin ja eteisessä on likaisia kenkiä ja hiekkaa vinopino.
Opetellaan yhdessä, että vähempikin suorittaminen riittää.
Ollaan hyviä just näin.

-Minna

Lapsia ja aikuisia

Töitä, pakahduttavaa hellettä. Niistä on koostuneet viime päivät. 

Jotain erilaista kuitenkin ehdittiin tehdä, nimittäin viettää sitä kuuluisaa "laatuaikaa" vain aikuisten kesken.

Niin pitkä aika oli edellisestä kerrasta, etten edes muista milloin viimeksi oltaisiin oltu kahden missään. Jos frisbeegolfin pelaamista ei lasketa...

Usein vain päivät ja viikot koostuvat siitä, että käydään töissä ja sovitetaan vuoromme niin ettei pienintä 3-vuotiasta tarvitse edelleenkään viedä hoitoon. Tyttö ei siis ole koskaan ollut vielä missään hoidossa, jos mummoa tai tätejä ei lasketa.

Miten se on sitten käytännössä onnistunut?

Kahden vuorotyöläisen kohdalla niin, että ollaan lähestulkoon aina eri vuoroissa. Näin toinen on aina kotona hoitamassa sitä pienintä, ja ottamassa koululaista vastaan kotona. Aika hieno tilanne eikö?

Käytännössä juu. Mutta se yhteinen aika, se on ollut tietysti kortilla tämän järjestelyn suhteen. 

Tämä seikka otettiin jo aikanaan huomioon, ja tiedettiin että jotakin saavuttaakseen on luovuttava jostakin. Ja me luovutettiin siitä ns.yhteisestä ajasta. Ihan lasten edun takia. 

Veronsa se tietysti vaatii, ja sen takia pitäisi muistaa ajatella myös sitä parisuhdetta kaiken tämän härdellin keskellä. Ja mikä tärkeintä, ajatella että sen ÄITI tai ISI tittelin takana on edelleen se yksilö omine tarpeineen ja toiveineen. 

Voin omasta kokemuksesta sanoa että ne asiat helposti unohtuu. Koska pitää siivota, laittaa ruokaa, pyykätä, leikkiä, kuskata harrastuksiin, tehdä läksyjä...Ja kun illalla olet kaikki nämä tehnyt, huomaat että akut ovat ihan loppu. Finito. 

Siinä hetkessä kun oikaiset itsesi hiljaisuuden vallitessa sohvalle, et useinkaan jaksa tehdä mitään tähdellistä. Koska siinä hetkessä on se sinun OMA AIKA josta niin paljon puhutaan. 

Kun olet päivän, (ehkä työsikin puolesta )ollut vain muita varten, ja jatkanut sitä kiitettävästi kotona, niin kyllä on luksusta viettää ne vuorokauden viimeiset tunnit ihan vain itsesi/puolisosi kanssa. 

Miksi siis tästä näinkin arkisesta asiasta kirjoitan?

Siitä syystä, että ainakin itse koen suurta omantunnontuskaa aina kun teen jotakin ilman lapsia. Vaikka näin ei todellakaan  pitäisi olla. 

Jokainen perhe, jokainen ihminen on erilainen, erilaisine tarpeineen. Mikä toimii naapurissa, ei välttämättä toimi meidän luona. Ymmärrätkö?
 Ihminen on vaan usein  niin viisas, että sillä on antaa vinkkejä ja neuvoja muille, vaikkei se tietäisi hevon v*ttua toisen elämästä. 

" Kun meillä on aina homma toiminu tosi hyvin niin, että...."... 

Pointtini oli ehkä se, että kun aikuiset voi perheessä hyvin niin se heijastuu aina jälkikasvuunkin. Koitetaan elää jokainen näköistämme arkea niin, että siellä arjessa olisi jokaisen hyvä olla. 

Sillä suurin osa tästä matkasta on sitä"tylsää" ja "kuluttavaa", ihan tavallista elämää <3

-Minna

Uudelleensyntyminen

Puolisen vuotta sitä kypsyttelin, pohdin ja tuumailin.
Nyt tein päätöksen, että 4.5 vuotta nukkunut blogini on aika herättää henkiin ihan uusin ajatuksin.
Aiemminhan blogi perustui valokuvaajan ammattitutkinnon suorittamiseen ( joka siis jäi viimeisillä metreillä kesken ), mutta nyt ajatuksena on julkaista asioita ja mietteitä omasta elämästä. Mielenkiintoista eikö? :D

Pohdin myös sitä että hautaisinko tämän "matkalla maailmassa" idean kokonaan, ja aloittaisin ihan tyhjältä pöydältä. Tulin siihen tulokseen, että kaikki nämä vuosien takaiset kirjoitukset ovat olleet osa minua, osa matkaani täällä. Siksi olisi ollut haaskausta heittää se kaikki roskakoriin.
Siitä syystä vanha blogi ja sen tekstit pysyi, vain sen kirjoittaja on muutaman vuoden vanhentunut ;)

Mitä siis on tapahtunut näiden vuosien aikana kun tekstiä ei ole syntynyt?
Olen saanut toisen, valloittavan tyttären joka pitää arkeni melko kiireisenä. Olen saanut vakituisen työpaikan palvelutalossa jossa hoidan vanhuksia, ja suunnattomasti nautin työstäni siellä.
Olemme myös asuttaneet omaa kotia reilu 2 vuotta, joten työnsarkaa riittää kaikilla elämän osa-alueilla ihan kiitettävästi. No, se sopii minunlaiselleni luonteelle oikein hyvin. Ei ehdi tylsistyä, ainakaan kovin usein.

Mutta mitä muuta olen oivaltanut ja oppinut? 
Olen tullut enemmän vain varmemmaksi siitä, että pärjätäkseen elämässä sinun tulee olla nöyrä elämän edessä. Kohdella muita hyvin.
Sillä sinun tekosi ja sanasi määrittelevät pitkälti sen, millä tavoin sinua kohdellaan.
Jos omat toimintamallisi johtavat aina samaan lopputulokseen johon et ole tyytyväinen, pitäisikö omia toimintamallejaan silloin muuttaa? Ei voi kuvitella saavansa ruusuja, jos itse antaa aina risuja.

Ja niinhän sanotaan,"karma is a bitch". Minusta se voisi olla paremminkin You are the bitch. Ihminenhän voi valita, ollako kusipää vai ei. Ei siihen karmaa tarvita.

Näinkin kevyin eväin ensimmäinen teksti takana.

- Minna

Vuoden 2014 viimeinen päivä.

Noniin. Tässä sitä ollaan, hyvästelemässä mennyttä vuotta joka on ollut kaikinpuolin antoisa ja hyvä. 

Paljon olen saanut kokea ja nähdä, ja ennenkaikkea tuntea. Kun ikää kertyy niin niitä omia ajatuksiaan oppii työstämään, ja ehkä niitä tukaliakin tunteita on nykyään helpompi käsitellä kuin vaikka vuosi sitten. 

Peiliin olen joutunut katsomaan useasti, ja ehkä se viisaus onkin siinä että osaa tarkastella omaa käyttäytymistään laajemmin kuin ennen, myöntää virheensä ja heikkoutensa. Ja toisaalta puolustaa itseään, seisoa omien tekojen ja sanojen takana. Se ei tunnu kaikille olevan itsestäänselvää. Kantaa vastuuta. On niin helppoa syytellä muita, sen sijaan että olisi rehellinen itselleen sekä muille.

Minua kummastuttaa juuri ihmisten pikkusieluisuus ja oman edun tavoittelu silläkin uhalla että se loukkaisi muita. No, veikkaan että nekin ihmiset tulevat löytämään kaiken edestään jollakin tapaa. Valheilla ja viekkaudella kun tuppaa olemaan hyvinkin lyhyet jäljet.

Mitä muuta vuoteen 2014 mahtui? 

Paljon ihania ja lämpöisiä hetkiä, ystäviä, naurua, matkoja, kyyneleitä, ikävää. Tunteita laidasta laitaan. Siltikään en mitään vaihtaisi pois, vaan olen tyytyväinen siihen mitä olen saanut.

Kiitos siis kuluneesta vuodesta ja tervetuloa vuosi 2015! :)

Rakkauvella Minna <3

Onko vielä pitkä matka?

No ei ole! Meinaan VAT-näytön palautukseen, joka on muutamaa liitettä vaille valmis. Siis valmis lähetettäväksi eteenpäin. 
Ihmettelen itsekkin miten viime tippaan olen kaiken jättänyt, sillä yleensä olen melko aikaansaava ihminen enkä jätä asioita viimemetreille roikkumaan. 
Ehkä syy on siinä, että en varsinaisesti "tarvitse" papereita tällä hetkellä mihinkään, sillä ainakaan vielä en ole jatkokouluttautumassa enkä perustamassa yritystä. Ja yrityksenhän/toiminimen voi perustaa ilman tuota paperiakin. Muutamassa vuodessa valokuvaajien määrä on kasvanut huomattavasti, ja usein luullaan että kaikki järjestelmäkameran omistavat ovat jollakin tavalla ammattilaisia. Vaikka eihän näin ole.
Valokuva ja valokuvaus on paljon muutakin kuin vain kuvan räpsäisy. Se on toisinaan harkittua valon ja varjojen sommittelua, kuvan rakenteen tuntemusta. 
Toisinaan mennään ohi oppikirjojen, eikä välitetä pakopisteistä tai siitä onko joku linja suora vai ei. Tärkeintä (minusta), on kuitenkin aina mennä fiiliksen mukaan. Joku asia saattaa toimia tietyssä kuvassa, mutta toisessa ei. Sekin asia tekee meistä kuvaajista erilaisia. Osataan käyttää erilaisia tapoja kuvata ja käsitellä kuvia niin, että syntyy juuri se minun näköinen kuva. 

Mitä valokuvaus sitten merkitsee minulle?
Ensinnäkin, se on oiva tapa toteuttaa itseään. Kertoa tunteista ja fiiliksistä. Toisinaan huomaa että kuvissa toistuu sama tunnelma pitemmän aikaa. Kun miettii tarkemmin, tajuaa kuvien kertovan monesti sen hetkisestä mielentilasta. Ilosta, surusta, haikeudesta, onnesta.
Minulle tärkeintä on että kuvissa on tunnetta, ja että se herättää katsojassakin jonkin tunteen. 
Hyvä paikka löytää kuvia on Instagram. Siellä törmää kuviin laidasta laitaan, ja täytyy myöntää että toisinaan kyllästyttää ne duckfacet ja jumppatrikookuvat joita sinne paljon lataillaan. Mutta sekin kai on joku muoti-ilmiö, että joka päivä laittaa kuvan pepustaan ja odottaa kuinka monta tykkäystä kuva saa.
Itse en voisi vähempää piitata tykkäyksien määrästä ja siitä kuinka moni minua seuraa, en rakenna niiden kuvien varaan käsitystä itsestäni ja siitä kuinka "suosittu" olen. Toki iloitsen jos joku on kuvastani tykännyt, en nyt tarkoita sitä. Mutta tärkeintä on minulle se, jos edes yksi ihminen saa kuvastani jonkin tunteen tai fiiliksen. Tai ruokakuvasta vaikka näläntunteen, sekin käy :)

Tähän alle laitan muutamia kuvia joita olen syksyn jälkeen ottanut. Kuvia ihmisistä ja kauniista Suomen luonnosta :)

-Hyvää miestenpäivää :)

Love, Minna

Syksy tule jo!

Niin. Kesä oli kyllä kuumempi kuin vuosiin ja kuvauskeikkojakin oli sopivasti, joillekkin innokkaimmille jouduin sanomaan jopa "ei ehdi" mikä tietysti harmittaa. Niin se vaan menee että työ haittaa toisinaan harrastusta, enkä ole lähtenytkään sille linjalle että venyttäisin päiväni/viikkoni niin pitkiksi ettei muulle jää aikaa. 

Niin ja sitten olisi se näyttö. Se roikkuu edelleen. Sadoissa kuvissa, joita olen koulutaipaleeni aikana ottanut. Reenannut,itkenyt, pettynyt, onnistunut, yllättynyt. Monenmoisia tunteita läpikäyneenä en vain tahdo löytää sitä punaista lankaa mistään. Jostakin olisi kai aloitettava, kokeiltava erilaisia kokonaisuuksia ja katsottava mitä näyttöihmiset tuumaavat. Bumerangiahan voi viskellä aina niin pitkään että kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä?
Ärsyttää oikein kuinka saamaton laiskiainen olen ollut, ja se että ei ole lainkaan tapaistani jättää asioita tällä tavoin roikkumaan. Argh. 
Pieni pilkahdus sentään tässä harmaassa mössössä on se, että jutustelin eilen vähän samassa tilanteessa olevan luokkatoverini kanssa, ja se sai pienen kipinän syttymään pään sisällä - Ehkä tästä selviääkin vielä? Yritetään ainakin! Kasataan kuvat ja kokeilaan mitä palautetta saadaan! Yritetään etsiä se oma juttu ja YRITETÄÄN olla ylpeitä ottamistamme kuvista!
( Saas nähdä toimiiko, mutta kyllä me Samuli tää viel hoidetaan ;) )

Tässä olisi muutama kuva hääpareista joita sain mahdollisuuden kuvata:

Kauniita morsiamia, komeita sulhasia :)

Ja täytyy tähän alle laittaa vielä kuva tyttärestäni ja hänen ystävästään, likathan näyttävät ihan minififtareilta punaisissa huulissaan <3

Oikein ihanaa syksyn odotusta, kohta saa tunnelmoida kynttilöiden valossa.

-Minna

Nyt on jo kesä!

Mitä ihmettä. Viime kirjoituksesta kulunut pitkä tovi ja nyt on tullut kesä!
Olen ollut kyllä huono emäntä blogin suhteen, ja ehkä vähän muidenkin asioiden suhteen, esimerkiksi koulun. Nyt on tosiaan jo kesäkuu, eikä näyttöni ole vieläKÄÄN kasassa. 
Mulla on ollut joku ihme pelko ja "masentuminen" koko koulun suhteen, epäröin ja arastelen, en luota omiin taitoihin enkä omaan osaamiseen. Siitä syystä en vain ole saanut aikaiseksi alkaa kokoamaan näyttökuvia. Huono selitys ehkä, mutta tällä hetkellä tuntuu että mahdanko koskaan valmistuakaan. 
Mutta mulla on ollut sellainen tapa aina, että jos en saa tehtyä tärkeitä juttuja kunnolla ja sata lasissa, en tee niitä mielelläni ollenkaan. Usein silloin näissä tilanteissa ei synny hyvää jälkeä, ja hyvää ( erinomaista ) jälkeähän sen näytön on oltava jos mielii saada paperit kouraan.
Mutta katsotaan. En halua hätäillä. Silti toivotan kaikille opiskelutovereilleni suuret onnittelut valmistumisen johdosta, teette mahtavaa työtä ja loistavaa jälkeä! :) Olenpa teitä suositellut myös eteenpäin, niin se homma vaan toimii.

Nyt sitten haluaisin kertoa aivan loistavasta kirjasta jonka sain juuri luettua, nimittäin opus nimeltä Veitsen terällä. Kirja kertoo Christer Lybäckin selviytymistarinan alkoholismista ja vankilakierteestä huippukirurgiksi. Hänen matkansa oli pitkä ja kivikkoinen, ja usein olin silmäkulmat kyynelissä tätä luettaessa. Alkuun epäröinkin, että voiko tarina olla edes totta, sillä niin uskomattomalta se välillä kuulosti. Mutta kyllä, jokaiselle meistä annetaan eteen tienhaaroja joissa mietimme mihin suuntaan lähdemme. Jokainen polku johtaa varmasti määränpäähän, mutta se millä tavoin sen kuljemme on se tärkein asia. 

Pitäisi aina muistaa kohdata ihminen ihmisenä, siinä hetkessä. Oli menneisyys tai status mikä tahansa, niin jokaisella meistä on ihmisarvo jota pitäisi kunnioittaa. Tiedän, että ihmiset ovat julmia toisilleen eikä tämä minun "ihanne malli" ole todellakaan mikään itsestäänselvyys. Mutta toivoisin jokaisen miettivän tätä, koska kyllä naapurin Mattikin voi olla ihan kiva tyyppi alkoholismistaan huolimatta. 

Mutta juu. 

Kuvia laitan tähän nyt vaan muutaman, mitä otin pari viikkoa sitten puolisoni siskosta ( joka on muuten kaunis tapaus ), valmistujaispäivänään. 
Tulossa on myös rippi-sekä hääkuvaa kesän aikana joten niitä kohti iloisin mielin, onneksi into kuvaamiseen on säilynyt vaikka välillä itsetunto meinaakin laahustaa lattian rajassa :)

Iloisia kesäpäiviä ja paljon rakkaustta <3

-Minna