Meillä on ollut tapana reissata kerran vuodessa, aloitettiin tämä vuonna 2016 kun olin vielä raskaana.
Silloin suuntasimme ensimmäistä kertaa Kreetalle, Kato Stalosiin. Oli toukokuu, ja lämmintä piisasi.
Vuonna 2017 saari oli sama, paikka Agia Marina.
Vuonna 2018 edelleen sama saari, paikka Platanias.
Meillä on aina ollut isompi sakki mukana, lapsia ja aikuisia. Mutta tänä vuonna , muutaman viikon päästä meidän perhe lähtee lomalle Rodokselle ilman lapsia.
Tämä on vaatinut minulta paljon. Sisäistää että olen viikon lapsista erossa. En oikein halua puhua koko reissusta, saatikka että hehkuttaisin sitä puheessani mitenkään. Se ahdistaa.
Syy miksi päädyttiin lomaan ilman lapsia oli se, että myös me aikuiset kaipaamme lomaa. Niin että voidaan tehdä asioita omaan aikatauluun ja mieltymyksiin sopivaan tahtiin. Syödä rauhassa ja nukkua aamulla pidempään kuin seitsemään.
Sillä jokainen vanhempi tietää, että lapsen syntyessä ensimmäiset vuodet ovat aika rytmitettyä ja haipakkaakin menoa. Niin sen tietysti kuuluu ollakin.
MUTTA. Me halusimme nyt kokeilla, millaista on lähteä reissuun ja pitää huolta vain itsestään.
Tiedän, että mummu pitää huolta täällä pienimmästä. Isompi tyttö onkin sitten isällään sen viikon, ja onneksi suurin pettymys on hänen kohdallaan jo laantunut kun ei pääsekkään tänä vuonna reissuun mukaan.
Muistan kun joskus kuulin, vuosia sitten, että kun lapsia tehdään/saadaan, niin siinä sitten pärjätään seuraavat 18 vuotta vaikka tilanne olisi mikä.
"Ei yökyläilyä/päiväkotia/töitä/lomamatkoja/avunpyyntöjä", ja ties mitä huhhahheita.
Siis mitä?
Olemmeko me toisin tekevät vanhemmat sitten huonoja tai vähemmän päteviä kasvattamaan lapsia?
Emme.
Mutta aina löytyy niitä, ketkä kummastelevat ja kauhistelevat.
Arvaatko mitä? Minun mielestäni sellaiset ihmiset voisivat keskittyä hämmentämään sitä omaa, täydellistä soppaansa.
Siitä asti kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti (v.2009 ), olen aina laittanut lapset kaiken edelle. AINA. Koen että se on minun tehtäväni. On aivan sama kulkea itse vanhoissa lenkkareissa, kunhan lapsilla kengät on ehjät. Tiedättehän.
Ja nyt kun mietin näitä edellisiä kirjoituksiani huomaan, että tiedostamattani prosessoin tätä kaikkea. Koitan vakuuttaa itselleni, ja sinulle lukijani sitä, että oma aika lapsiperheessä on ihan hyväksyttävä juttu.
Älkää vanhemmat vaatiko itseltänne liikaa. Ei haittaa vaikka villakoirat kerääntyy nurkkiin ja eteisessä on likaisia kenkiä ja hiekkaa vinopino.
Opetellaan yhdessä, että vähempikin suorittaminen riittää.
Ollaan hyviä just näin.
-Minna
