Lapsia ja aikuisia

Töitä, pakahduttavaa hellettä. Niistä on koostuneet viime päivät. 

Jotain erilaista kuitenkin ehdittiin tehdä, nimittäin viettää sitä kuuluisaa "laatuaikaa" vain aikuisten kesken.

Niin pitkä aika oli edellisestä kerrasta, etten edes muista milloin viimeksi oltaisiin oltu kahden missään. Jos frisbeegolfin pelaamista ei lasketa...

Usein vain päivät ja viikot koostuvat siitä, että käydään töissä ja sovitetaan vuoromme niin ettei pienintä 3-vuotiasta tarvitse edelleenkään viedä hoitoon. Tyttö ei siis ole koskaan ollut vielä missään hoidossa, jos mummoa tai tätejä ei lasketa.

Miten se on sitten käytännössä onnistunut?

Kahden vuorotyöläisen kohdalla niin, että ollaan lähestulkoon aina eri vuoroissa. Näin toinen on aina kotona hoitamassa sitä pienintä, ja ottamassa koululaista vastaan kotona. Aika hieno tilanne eikö?

Käytännössä juu. Mutta se yhteinen aika, se on ollut tietysti kortilla tämän järjestelyn suhteen. 

Tämä seikka otettiin jo aikanaan huomioon, ja tiedettiin että jotakin saavuttaakseen on luovuttava jostakin. Ja me luovutettiin siitä ns.yhteisestä ajasta. Ihan lasten edun takia. 

Veronsa se tietysti vaatii, ja sen takia pitäisi muistaa ajatella myös sitä parisuhdetta kaiken tämän härdellin keskellä. Ja mikä tärkeintä, ajatella että sen ÄITI tai ISI tittelin takana on edelleen se yksilö omine tarpeineen ja toiveineen. 

Voin omasta kokemuksesta sanoa että ne asiat helposti unohtuu. Koska pitää siivota, laittaa ruokaa, pyykätä, leikkiä, kuskata harrastuksiin, tehdä läksyjä...Ja kun illalla olet kaikki nämä tehnyt, huomaat että akut ovat ihan loppu. Finito. 

Siinä hetkessä kun oikaiset itsesi hiljaisuuden vallitessa sohvalle, et useinkaan jaksa tehdä mitään tähdellistä. Koska siinä hetkessä on se sinun OMA AIKA josta niin paljon puhutaan. 

Kun olet päivän, (ehkä työsikin puolesta )ollut vain muita varten, ja jatkanut sitä kiitettävästi kotona, niin kyllä on luksusta viettää ne vuorokauden viimeiset tunnit ihan vain itsesi/puolisosi kanssa. 

Miksi siis tästä näinkin arkisesta asiasta kirjoitan?

Siitä syystä, että ainakin itse koen suurta omantunnontuskaa aina kun teen jotakin ilman lapsia. Vaikka näin ei todellakaan  pitäisi olla. 

Jokainen perhe, jokainen ihminen on erilainen, erilaisine tarpeineen. Mikä toimii naapurissa, ei välttämättä toimi meidän luona. Ymmärrätkö?
 Ihminen on vaan usein  niin viisas, että sillä on antaa vinkkejä ja neuvoja muille, vaikkei se tietäisi hevon v*ttua toisen elämästä. 

" Kun meillä on aina homma toiminu tosi hyvin niin, että...."... 

Pointtini oli ehkä se, että kun aikuiset voi perheessä hyvin niin se heijastuu aina jälkikasvuunkin. Koitetaan elää jokainen näköistämme arkea niin, että siellä arjessa olisi jokaisen hyvä olla. 

Sillä suurin osa tästä matkasta on sitä"tylsää" ja "kuluttavaa", ihan tavallista elämää <3

-Minna

Uudelleensyntyminen

Puolisen vuotta sitä kypsyttelin, pohdin ja tuumailin.
Nyt tein päätöksen, että 4.5 vuotta nukkunut blogini on aika herättää henkiin ihan uusin ajatuksin.
Aiemminhan blogi perustui valokuvaajan ammattitutkinnon suorittamiseen ( joka siis jäi viimeisillä metreillä kesken ), mutta nyt ajatuksena on julkaista asioita ja mietteitä omasta elämästä. Mielenkiintoista eikö? :D

Pohdin myös sitä että hautaisinko tämän "matkalla maailmassa" idean kokonaan, ja aloittaisin ihan tyhjältä pöydältä. Tulin siihen tulokseen, että kaikki nämä vuosien takaiset kirjoitukset ovat olleet osa minua, osa matkaani täällä. Siksi olisi ollut haaskausta heittää se kaikki roskakoriin.
Siitä syystä vanha blogi ja sen tekstit pysyi, vain sen kirjoittaja on muutaman vuoden vanhentunut ;)

Mitä siis on tapahtunut näiden vuosien aikana kun tekstiä ei ole syntynyt?
Olen saanut toisen, valloittavan tyttären joka pitää arkeni melko kiireisenä. Olen saanut vakituisen työpaikan palvelutalossa jossa hoidan vanhuksia, ja suunnattomasti nautin työstäni siellä.
Olemme myös asuttaneet omaa kotia reilu 2 vuotta, joten työnsarkaa riittää kaikilla elämän osa-alueilla ihan kiitettävästi. No, se sopii minunlaiselleni luonteelle oikein hyvin. Ei ehdi tylsistyä, ainakaan kovin usein.

Mutta mitä muuta olen oivaltanut ja oppinut? 
Olen tullut enemmän vain varmemmaksi siitä, että pärjätäkseen elämässä sinun tulee olla nöyrä elämän edessä. Kohdella muita hyvin.
Sillä sinun tekosi ja sanasi määrittelevät pitkälti sen, millä tavoin sinua kohdellaan.
Jos omat toimintamallisi johtavat aina samaan lopputulokseen johon et ole tyytyväinen, pitäisikö omia toimintamallejaan silloin muuttaa? Ei voi kuvitella saavansa ruusuja, jos itse antaa aina risuja.

Ja niinhän sanotaan,"karma is a bitch". Minusta se voisi olla paremminkin You are the bitch. Ihminenhän voi valita, ollako kusipää vai ei. Ei siihen karmaa tarvita.

Näinkin kevyin eväin ensimmäinen teksti takana.

- Minna