Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle

Aikaisemmista kirjoituksista poiketen, tämä tuleva teksti ei liity millään tavalla kuvailuun tahi kouluun, vaan elämään. Voisinpa kutsua tätä vaikka päiväkirja merkinnäksi, tai ehkäpä tämä on vaan osa omien tunteiden käsittelyä. Lukekoot ken tahtoo :)

Mistähän aloittaisin. Elämässä on nyt tapahtunut iso elämänmuutos, jota on haudottu ja mietitty pitkään. Ei siis mikään hetken mielijohde tai äkillinen päähänpisto, vaan pitkään kypsynyt, kahden aikuisen ihmisen yhteinen päätös. Asiaan ei liity draamaa tai tavaroiden viskelyä, ei hampaiden kiristelyä tai huuto/mykkäkouluja ( poikkeaa muuten aikalailla siitä miten olisin ehkä joskus nuorena ja "viisaana" käyttäytynyt..).
No mutta kuitenkin hommat on hoidettu yhteisymmärryksessä.
SILTI kaikki tämä on laittanut pään pyörälle, enemmän kuin osasin ikinä kuvitella. Eihän näitä asioita koskaan voi etukäteen ennustaakkaan, enkä koskaan ajatellutkaan että se helppoa olisi mutta hitto, tunneryöppy yllätti mut ihan 6-0. 

Tässä sekoittuu niin monenlaiset tunteet, ettei oikein aina pysy mukana että miksi juuri nyt itkettää/naurattaa/surettaa. Onko se sitä kun on uusi koti? Vai sitä kun on ikävä vanhaan kotiin? Onko se sitä että pelottaa olla yksin? Vai onko se ikävä sitä kumppania kenen kanssa ollaan jaettu niin paljon menneinä vuosina? Isoin juttu kuitenkin on se lapsi, miten se pärjää ja miten itse pärjään kun en välttämättä näe häntä joka päivä. ( Tähän mennessä tytär on kuitenkin pärjännyt sata kertaa paremmin kuin minä, hyvä niin ).

Jokatapauksessa tässä nyt ollaan, ja katsellaan tilanteita hieman kauempaa. Mihin elämä tästä kääntyy niin sitähän ei tiedä kukaan vaan se selviää ajan kanssa. Aika, se kulunut termi jota aina toitotetaan joka välissä, niin se varmasti toimii tässäkin asiassa. Annetaan aikaa.

Nyt joku saattaa ihmetellä, että miten näin henkilökohtaisista asioista tällä tavalla kirjoittaa, mutta mä olen aina ollut hirmu avoin ja vaikeistakin asioista on aina ollut tapana puhua. Mielummin niin, kuin että hautoisi asioita oman viisaan päänsä sisällä ja jossakin vaiheessa se pommi olisi räjähdystä vaille valmis. Olen liian monta tapausta nähnyt ja kokenut missä on toimittu juurikin näin, ja se lopputulos ei ole ollut kenellekkään parhaaksi. Avoimuus on mun juttu, on aina ollut. Ja jos on ollut asioita mistä on vaikea puhua, niin sit mä olen kirjoittanut niistä. 

Ja tässäkin tulee se asia esille, kuinka hiton tärkeitä ne läheiset ihmiset on! Korvaamattomia, kultaakin kalliimpia. Kiitos teille, tiedätte kyllä keitä tarkoitan <3 


Loppuun yksi syksyinen kuva, olkoot se nimeltään vaikka toivo.

Ps. Pessimistiksi en kaikesta huolimatta rupea, koska tiedän että kaikki järjestyy kyllä. Puss!

-Minna